Saunavihta, tuo suomalaisen saunakokemuksen sielukas osa, on paljon enemmän kuin pelkkä oksakimppu. Se on tuoksuva side menneisiin sukupolviin, luonnon hellä kosketus iholla ja avain syvempään rentoutumiseen löylyn lämmössä. Olipa nimesi sille sitten vihta tai vasta, sen valmistaminen ja käyttäminen on taito, joka kantaa mukanaan vuosisatojen perinnettä ja hiljaista tietoa. Tässä artikkelissa syvennymme perinteisen saunavihdan saloihin – aina oikeiden materiaalien valinnasta mestarilliseen sidontaan ja lopulta sen taianomaiseen käyttöön saunan hämyssä.
Vihdan sydän – materiaalit ja oikea ajoitus
Perinteisen saunavihdan ydin on koivu, tuo suomalaisille rakas puu. Vaikka molemmat kotimaiset koivumme, raudus- ja hieskoivu, kelpaavat vihdan tekoon, on niillä omat kannattajakuntansa ja ominaisuutensa. Rauduskoivua (Betula pendula) pidetään usein kestävämpänä ja sen kolmiomaiset, kaksoissahalaitaiset lehdet pysyvät paremmin kiinni oksissa kovassakin löylyssä. Hieskoivun (Betula pubescens) lehdet ovat pyöreämpiä ja pehmeämpiä, ja monien mielestä siitä irtoaa saunaan voimakkaampi, makeampi tuoksu. Kokeneet vihdantekijät saattavatkin sujauttaa muutaman hieskoivun oksan rauduskoivuista tehdyn vihdan keskelle tuomaan lisäaromia. Olennaista on kuitenkin lehtien laatu: niiden tulee olla täysikasvuisia, terveitä ja vahvoja. Paras aika vihdasten, eli vihtaan tulevien oksien, keräämiseen ajoittuu perinteisesti juhannuksen tienoilta heinäkuun alkupuolelle. Silloin lehdet ovat saavuttaneet sopivan kypsyyden ja mehevyyden. Vanha kansa tiesi, että Laurin päivän (10.8.) jälkeen lehdet alkavat menettää parastaan, ja Pärttylin päivään (24.8.) mennessä ne jo varisevat herkästi. Jotkut vannovat myös kuun kierron nimeen, ja vihdanteon maailmanmestari Pentti Hakala neuvoo tekemään erityisesti talveksi säilöttävät vihdat 7–9 päivää uudenkuun jälkeen. Muistathan kuitenkin aina tärkeimmän: oksien kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin, vaan siihen tarvitaan aina maanomistajan lupa. Kunnioitus luontoa ja toisen omaisuutta kohtaan on osa kestävää saunakulttuuria.
Koivun lisäksi – muita puulajeja vihtaan
Vaikka koivu on vihtojen kuningas, suomalainen perinne tuntee myös muita puulajeja, joita on käytetty vihtojen materiaalina tuomaan vaihtelua tuoksuun ja tuntumaan. Perinnesaunottaja Mari Keski-Korsu muistuttaa, että vihtaan voi periaatteessa käyttää kaikkia myrkyttömiä puulajeja, ja jokaisella on omat erityispiirteensä. Pihlaja, tuo pyhä puu, antaa pehmeän ja ihoa hellivän vihdan, jonka tuoksu luo harmonisen tunnelman. Tammen vahvat lehdet tuovat vihtaan voimaa ja niiden sisältämien öljyjen uskotaan suojaavan ihoa. Leppävihta puolestaan tarjoaa viilentävän ja virkistävän kokemuksen, ja sen sanotaan auttavan nivelkipuihin. Pajua on käytetty sen virkistävien ja “suruja poistavien” ominaisuuksien vuoksi, ja sen lehdet sisältävät luonnostaan salisyylihappoa. Lehmus rentouttaa ja hoitaa ihoa, kun taas haapa tuo saunaan omanlaisensa, lempeän tuoksun. Rohkeimmat saattavat lisätä vihtaan myös katajanoksan tehostamaan verenkiertoa, mutta kataja vaatii haudutuksen pehmetäkseen. Myös mustaherukan lehdet tai suopursu tuovat vihtaan oman, persoonallisen arominsa. Kokeilemalla löytää itselleen mieluisimmat yhdistelmät, kunhan muistaa aina kunnioittaa luontoa ja kerätä ainekset vastuullisesti.
Vihdanteon taito – perinteiset menetelmät
Hyvän saunavihdan valmistaminen on käsityötä, joka vaatii hieman harjoittelua ja oikean tekniikan omaksumista. Kaikki alkaa sopivien oksien valinnasta ja keräämisestä. Yhteen keskikokoiseen vihtaan tarvitaan noin 35–40 kappaletta noin 50–60 senttimetrin mittaista koivunoksaa. Kun oksat on kerätty, niistä poistetaan alaosasta, tulevan kädensijan kohdalta, lehdet ja pienet sivuhaarat noin 10–15 senttimetrin matkalta. Tämä varmistaa, että vihdasta saa mukavan ja pitävän otteen. Seuraavaksi oksat ladotaan huolellisesti viuhkamaiseen muotoon. Perinteinen tapa on asetella oksat niin, että lehtien vaalea, karhea alapuoli jää ulospäin ja kiiltävä, sileä puoli sisäänpäin. Erityisesti alkukesästä lehtien kiiltävä pinta voi olla tahmea ja tarttua ihoon, joten tämä asettelu on tärkeä. Mestari Pentti Hakala neuvoo latomaan ensin puolet oksista, kääntämään nipun ja latomaan loput päälle, jolloin vihdasta tulee litteä ja leveä, ei pyöreä. Samalla voi poistaa liian pitkät tai piiskaavat latvat.
Sidonta – vihdan sielu
Vihdan sitominen on sen valmistuksen kruunu, joka vaatii näppäryyttä ja oikeanlaista materiaalia. Perinteisin ja kestävin side saadaan nuoresta, notkeasta koivunvesasta, jota kutsutaan vitsakseksi. Vitsas valmistellaan poistamalla siitä lehdet ja pienet oksat, jonka jälkeen sitä kierretään varovasti kierteelle, jotta se pehmenee ja taipuu katkeamatta. Tähän voi käyttää apuna puukkoa, jolla kuorta rikotaan kevyesti. Kiertämistä helpottaa, jos toisen pään laittaa vaikka saappaan alle ja kiertää toisesta päästä, kuten vihtakonkari Eero Törmä opastaa. Vitsaksen tyvipää kuoritaan ja teroitetaan puukolla. Sidontatapoja on useita, ja nekin vaihtelevat alueittain. Länsi-Suomessa vihta sidotaan usein niin, että teroitettu vitsas pujotetaan oksakimpun läpi kädensijan yläosasta, kierretään tiukasti kimpun ympäri ja solmitaan pujottamalla pää sidoksen alta. Toinen sidos tehdään kädensijan alaosaan samalla periaatteella. Lopuksi vitsaksen loppupäästä muotoillaan ripustuslenkki ja sen pää työnnetään piiloon kädensijan sisään. Itäisessä perinteessä vasta saatetaan sitoa erillisellä, vitsaksesta kierretyllä pannalla. Vaikka nykyään näkee myös narulla tai jopa nippusiteillä sidottuja vihtoja, antaa perinteinen vitsassidonta vihdalle sen oikean hengen ja kestävyyden.
Vihtomisen lumo – käyttö ja hyödyt
Kun vihta on valmis, on aika nauttia sen tuomasta lumosta saunan lämmössä. Olipa vihtasi tuore, kuivattu tai pakastettu, se tulee valmistella oikein käyttöä varten. Kuivattu vihta herätellään henkiin liottamalla sitä ensin hetki haaleassa vedessä ja sitten lämpimässä vedessä, kunnes lehdet pehmenevät. Pakastettu vihta (joka muuten pärjää testeissä tuoreellekin) saa sulaa rauhassa huoneenlämmössä tai haaleassa vedessä. Tärkeää on, ettei vihtaa upoteta kiehuvan kuumaan veteen, sillä se vahingoittaa lehtiä. Itse vihtominen, tuo lempeä rituaali, aloitetaan vasta kun iho on kunnolla lämmennyt ja alkanut hikoilla. Vihtominen ei ole hakkaamista, vaan rauhallista, rytmikästä hyväilyä ja taputtelua. Kuten vanha sanonta kuuluu: “Vastominen eli vihtominen pitää aloittaa päästä ja edetä ajamalla taudit pois varpahista varvikkoon, sormenpäistä sammaleen”. Vihtaa tulee kastella säännöllisesti viileässä vedessä saunomisen aikana, jotta se pysyy kosteana eikä kuumene liikaa iholla. Hetken hiljentyminen ja vihdan tuoksun hengittäminen syvään ennen vihtomisen aloittamista syventää kokemusta.
Terveyttä ja hyvää oloa koivunlehdistä
Vihtominen ei ole pelkästään tunnelmallinen perinne, vaan sillä on myös lukuisia tutkittuja ja koettuja terveysvaikutuksia. Koivunlehdet sisältävät saponiineja, jotka toimivat mietona, luonnonmukaisena saippuana puhdistaen ihoa hellävaraisesti. Vihtominen itsessään toimii tehokkaana kuorintana, poistaen kuollutta ihosolukkoa ja jättäen ihon pehmeäksi ja raikkaaksi. Lempeät iskut vilkastuttavat pintaverenkiertoa, mikä edistää aineenvaihduntaa ja auttaa lihaksia rentoutumaan. Koivunlehtien sisältämät eteeriset öljyt vapautuvat löylyn lämmössä ja kosteudessa, ja niillä uskotaan olevan tulehduksia ehkäiseviä ja kipua lievittäviä vaikutuksia. Monet kokevatkin saavansa apua lihas- ja nivelkipuihin vihtomisen avulla. Lisäksi koivun raikas tuoksu itsessään on aromaterapiaa parhaimmillaan, rauhoittaen mieltä ja kruunaten saunanautinnon. Ei ihme, että vihtaa on ennen vanhaan käytetty jopa saippuan korvikkeena.
Vihdan elinkaari – säilytys ja hoito
Hyvin tehty ja oikein hoidettu saunavihta voi kestää useita saunakertoja, jopa 5–9 kertaa mestareiden mukaan. Jotta vihdasta saisi iloa mahdollisimman pitkään, on sen hoito saunomisen jälkeen tärkeää. Käytön jälkeen vihta huuhdellaan viileällä vedellä, ravistellaan kevyesti ylimääräinen vesi pois ja ripustetaan kuivumaan ilmavaan, viileään ja pimeään tai hämärään paikkaan, kuten ulkovarastoon tai autotalliin. Suoraa auringonvaloa tulee välttää, sillä se haurastuttaa lehtiä. Jos haluaa nauttia vihdan tuomasta ilosta myös talven pimeinä kuukausina, on säilöntä paikallaan. Perinteinen tapa on kuivattaa vihdat huolellisesti edellä kuvatulla tavalla. Nykyaikaisempi ja monien mielestä tuoreuden paremmin säilyttävä tapa on pakastaminen. Tuore vihta kääritään tiiviisti muovikelmuun tai pakastepussiin ja laitetaan pakastimeen. Pakastettu vihta säilyttää hyvin koivun tuoksun ja ominaisuudet. Kun on seuraavan saunomisen aika, kuivattu vihta herätellään liottamalla ja pakastettu sulatetaan ohjeiden mukaan, ja näin päästään jälleen nauttimaan vihtomisen iloista.
Enemmän kuin oksakimppu – vihta osana saunakulttuuria
Saunavihta, tai vasta, kuten sitä itäisessä Suomessa kutsutaan, on syvällinen symboli suomalaisessa saunakulttuurissa. Se on käsin kosketeltava yhteys luontoon ja vuosisataiseen perinteeseen, joka ulottuu aina Mikael Agricolan aikoihin saakka. Vihdan valmistaminen itse, alkaen sopivien oksien etsimisestä metsästä (muistaen aina maanomistajan luvan!) ja päättyen viimeiseen solmuun vitsaksessa, on meditatiivinen ja palkitseva kokemus. Se opettaa kunnioittamaan luonnon antimia ja arvostamaan käsillä tekemisen taitoa. Kun sitten saunan lämmössä antaa vihdan hyväillä ihoa ja koivun tuoksun täyttää mielen, kokee jotain aidosti suomalaista ja alkuperäistä. Se on puhdistautumisrituaali niin keholle kuin mielellekin. Vaalikaamme tätä perinnettä, opettakaamme se lapsillemme ja nauttikaamme vihdan tuomasta ainutlaatuisesta hyvinvoinnista – se on osa meidän kulttuuriperintöämme ja saunan sielua.
